Porilainen leipomus: Masan Liisa

Jokainen jonka lähipiirissä on kouluja käyviä tai joukkuelajeja harrastavia lapsia ja nuoria, on saanut leipoa, ostaa ja/tai syödä mokkapaloiksi kutsuttuja leivonnaisia aivan riittämiin ja ylikin. Siksi kukaan ei varmaan vapaaehtoisesti leivo tai syö mokkapaloja.

Mutta koska suklaakuorrutteiset leivonnaiset ovat niin herkullisen makuisia ja joskus vain on tilanne, jolloin tarvitaan kokonainen pellillinen jotain helppoa ja hyvää, on löydettävä jokin muu ratkaisu. Itse suosin porilaista – tai satakuntalaista – jo lapsuudesta tuttua Masan Liisa -piirakkaa (itse pidin nimeä aina vähän virheellisenä, koska minulla on täti, joka oli Esan Liisa). Edit: Mutta oikeasti olin itse väärässä ja leivonnaisen oikea nimi on Masaliisa.

Alkuperäinen ohje, jonka olen aikojen alussa kopioinut äidiltäni omaan reseptivihkooni, sisältää mittoja ennen desilitrojen keksimistä (tai lämpötiloja ennen sähköuunien yleistymistä). Tästä monia ruoka- ja leivontaohjeita koskevasta käytännöstä johtuen suhtaudun usein (joskus tuhoisin seurauksin) melko suurpiirteisesti mittoihin. Siksi tulkitsen kahvikupillisen (kkp) reiluksi desilitraksi, ja 100 grammaa pyöristyy suunnilleen desilitraksi. Teelusikalliset mittaan aina kukkurallisina.

Toimin tuossa kuvassa olevan ohjeen mukaan. Särjin kulhoon kolme luomukananmunaa (en enää osta muita kuin luomu- tai lattiakanaloiden munia) ja reilu kolme desiä sokeria, jotka vaahdotin kuohkeaksi vaahdoksi. Joukkoon lisäsin varovasti sekoittaen desin kermaa (maito oli niin lopussa ja tarvitsin sen kahviini), kolme desiä vehnäjauhoja, pari teelusikallista leivinjauhetta ja vaniljasokeria sekä ruokalusikallinen kaakaojauhetta. Lopuksi kaadoin joukkoon mikrossa sulattamani 150 grammaa voita (aina voita, ei margariinia). Voin määrä näytti vähän suurelta ja mietin jo, olisiko pitänyt laittaa enemmän jauhoja, mutta kyllä voi liukeni taikinaan kun aikansa sekoitti.

Taikinan levitin leivinpaperin päälle korkealaitaiselle uuninpellille ja annoin olla 250 asteessa reilu kymmenen minuuttia, koska se näytti jo kypsyvän reunoilta vähän liikaakin. Kumosin piirakkapohjan puhtaalle leivinpaperille ja aloin valmistaa kuorrutetta.

Kaksi desiä sokeria, pari teelusikallista vanilijasokeria, reilu loraus kahvia ja samanlainen määrä sulatettua voita ja ruokalusikallinen kaakaojauhetta. Tämä kaikki kiehautetaan pienessä kattilassa.

Tässä kohtaa mietin aina: Kaadetaanko kuorrute kuuman pohjan päälle kuumana vai annanko molempien jäähtyä hiukan? Ja päädyn joka kerta siihen, että annan uunista tulleen pohjan jäähtyä ja samoin annan kuorrutteen myös jäähtyä (ja jähmettyä) hiukan ennen kuin levitän sen suhtkoht tasaisesti taikinalevyn päälle. Jos ne ovat liian kuumia, kuorrute imeytyy pohjan sisään ja joutuu ehkä tekemään vielä toisen kuorrutteen.

Porilaisuus on ollut viime aikoina kovasti esillä. Ensin ilmestyi uutinen, jonka mukaan meitä Porissa syntyneitä, mutta muualle muuttaneita on jo noin 35 000. Tästä pelästyneenä sosiaalisen median vaikuttaja Kasper  Strömman kirjoitti blogin porilaisaallosta verraten meitä heinäsirkkoihin. Jotkut sudeettiporilaiset ovat kuulemma saaneet pinkkejä karhukirjeitä, joilla porilaispäättäjät ovat houkutelleet heitä paluumuuttoon. Itse en ole tuollaista kirjettä saanut.

Mutta tämän porilaisuusbuumin myötä voitaisiin nostaa kunniaan porilainen ruoka- ja eritoten leivontakulttuuri – puhumattakaan porilaisista leivoksista!