Korvapuusti-ilta

#korvapuustipäivä2017

Sain lähetettyä kustantajalle pitkään tekeillä olleen kirjan käsikirjoituksen (sekä kuvat, lähdeluettelon ja henkilöhakemiston), joten olen ehdottomasti ansainnut palkinnon. Palkinnoksi valikoitui tällä kertaa itse leivotut korvapuustit, kun nyt kerran sattuu olemaan Kansainvälinen Korvapuustipäivä. Ja koska tänään on myös Kansainvälinen Eläintenpäivä, laitan ensimmäiseksi kuvan meidän ihanasta kissastamme.

Näin saan toivottavasti myös estettyä sen, ettei blogin kuvituskuvaksi tule taas raakaa taikinaa kulhossa.

Kun minusta yli kaksikymmentä vuotta sitten oli tulossa äiti, mietin, mitä asioita äitien pitää osata. Olin sitä mieltä, että äidin pitää osata tehdä suolakurkkuja, mansikkahilloa ja korvapuusteja. Tein niitä kaikkia kokeilumielessä odottaessani esikoistani.

En osaa sanoa, millainen äiti minusta tuli, mutta sen tiedän, että en ole koskaan oikein  onnistunut noissa äitiyden perusoppimäärään kuuluvissa asioissa. Suolakurkut ovat jääneet jotenkin mauttomaksi, mansikkahillo homehtuu tai käy, korvapuustit ovat joskus saattaneet onnistuakin, mutta yhtä usein ne ovat olleet kivikovia ja aina jotenkin muotopuolia.

Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Ehkä juuri tänään onnistun tekemään täydellisiä korvapuusteja. Katsoin mallia sekä Iltalehden että Kinuskikissan ohjeista. Ensin tarkistin kaukaa viisaasti, miten paljon minulla on vehnäjauhoja, ja sen jälkeen ryhdyin tekemään taikinaa 2,5 desilitrasta kädenlämpöistä maitoa, jolloin pärjää kilolla jauhoja.

Maitoon ripottelin suolaa ja desilitran sokeria. Sen jälkeen aloin kauhoa päälle jauhoja, desilitra kerrallaan. Yhteen desilitraan sekoitin vajaan pussillisen kuivahiivaa. Kun olin sekoitellut taikinaan noin kolme desiä jauhoja, lisäsin yhden kananmunan, ja taas desi jauhoja lisää ja 100 grammaa voisulaa päälle. Vielä vähän jauhoja ja sitkeää sekoittelua, niin taikina alkoi kiinteytyä ja irrota kulhon reunoista.


Ohjeen mukaan annoin taikinan nousta 45 minuuttia mikrossa. Ensimmäinen (ja toivottavasti ainoa) takapakki oli se, että taikina ei odotusten mukaisesti noussutkaan kaksinkertaiseksi. Ei se näyttänyt nousevan lainkaan. No, ehkä se nousee sitten pellillä.

Onneksi jauhoja oli vielä vähän jäljellä leipomiseen. Jaoin melko pieneksi jääneen taikinan kahteen osaan ja kaulitsin litteäksi levyksi. Voitelin levyn pehmeällä voilla ja ripottelin päälle sokeria ja kanelia – fariinisokeria ei nyt sitten löytynytkään.


Taikinan käärin rullalle ja pilkoin veitsellä vinosti, jotta tuloksena on taikinarullia, jotka ovat toisesta päästä kapeita, toisesta leveitä.


Ne asetin pellille niin, että leveä puoli (jossa on myös taikinan saumakohta) tuli alle. Peukalolla painoin keskeltä pullan litteäksi puustiksi, joka pursuaa kauniisti molemmilta puolilta. Tosin tässä ensimmäisessä pellillisessä en vielä osannut oikeaa tekniikkaa.


Tätä joskus pohdimme: Mitä tarkoittaa sana puusti? Yksinään, ilman korvaa, se ei tarkoita mitään.

Joka tapauksessa annoin puustien kohota, voitelin ne kananmunalla ja ripottelin  raesokeria päälle. Tai no, tavallista sokeria, koska raesokeria ei sattunut löytymään. Tähän jälkimmäiseen pellilliseen tekniikkani kehittyi ja puusteista tuli täsmälleen oikean muotoisia.


Sitten pullat uuniin, 200 asteeseen, noin 15 minuutiksi, että kypsyvät hyvin ja ruskistuvat sopivasti.

Täytyy sanoa, että olen tosi tyytyväinen ainakin tuohon jälkimmäiseen pellilliseen. Korvapuusteista tuli juuri sellaisia kuin pitääkin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s